Fred setä järjestää

P.G. Wodehouse
Fred setä järjestää
Gummerus 1950
Uncle Dynamite 1948

”Kun Otis Painter, vaikeuksien keskellä kamppaileva kustantaja, epähuomiossa liitti muutamia perin sopimattomia taidejäljennöksiä sir Aylmer Bostockin muistelmateokseen, uhkasi koleerinen sir Aylmer häntä tuhoisalla oikeusjutulla. Estääkseen veljensä täten joutumasta turmioon Sally Painter etsi apua suopeamieliseltä ja alati nuorekkaalta Fred-sedältä, Ickenhamin viidenneltä jaarlilta. Fred-setä havaitsi, että pulman ratkaisu vaati ripeää toimintaa, loistavaa strategiaa sekä melko kirpeää häikäilemättömyyttä. Onneksi hänellä oli tarpeellisia luonteenominaisuuksia ylen runsaasti, ja mestarillinen juoni, jonka hän nokkelasti punoi, johti lopuksi – konstaapeli Potterin epäluuloista, Pongo Twistletonin arkalaisuudesta, sekä majuri Brabazon Plankin asettamista esteistä huolimatta – todelliseen riemuvoittoon. P.G. Wodehouse kaikkein loistavimmassa vireessään.”

Fred-sedän elämäntehtävänä on valon ja hyvyyden levittäminen sekä nuorten ihmisten yhdistäminen. Yllättävää kyllä hän onnistuu siinä, vaikka kanssaihmiset sitä epäilevätkin. Fredin siekailemattomien suunnitelmien kokiessa tilapäisen takaiskun, sanoi Pongo näin: ”Olet yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Levität hävitystä ja raunioita kaikkialle, niin kuin kylvökone levittää siemeniä. Elämä, vapaus ja onnen tavoittelu joutuvat perikatoon siellä, missä kuljet. Mustan surman tai jonkun muun keskiaikaisen kulkutaudin lailla sinäkin kaadat tuhansia uhreja.” 
Brabazon-Plankin mielestä Fred on yleisen turvallisuuden vihollinen. Sally on toista maata: ”Huikaiseva hymy välähti Sallyn kasvoilla. Tarjoilija, joka juuri toi kananpoikaa ’en casserole’, sai hymyn suoraan kasvoilleen ja oli vähällä pudottaa vadin.”

Tapahtumapaikkana on jälleen kerran maalaiskartano ja aiheena muutamat kihlajaiset. Fred-setä tietää nuoria paremmin, ketkä ovat soveliaita kumppaneita toisilleen ja raivaa esteet näiden onnen tieltä. Tomera sisäkkö Bean saa konstaapeli Potterin – kunhan Sally on ensin työntänyt tämän ankkalammikkoon ja Pongo hankkinut hänelle mustan silmän.

Bill oli nahjus, eikä saanut kerrottua Hermionelle tunteitaan, vaikka Fred oli neuvonut hänelle oikean menettelytavan:
- Teidän täytyy harpata hänen eteensä ja tarttua häntä ranteista.
- Voi peijakas!
- Hänen rimpuilustaan välittämättä te sitten puristatte hänet rintaanne vasten ja annatte suudelmien sataa hänen ylöspäin kääntyneille kasvoilleen. Teidän ei tarvitse puhua paljoakaan. Vain ”oma puolisoni” tai jotain samantapaista.
Heppu koetti painaa neuvot mieleensä, mutta puhuminen tuntui hölmöltä ja hän ajatteli sen sijaan huohottaa kelpo lailla. ”Harppaat, kouraiset, ravistelet, puristat, suutelet, huohotat. Selvä”

Kun vielä Pongo ja Sally sopivat entiset kiistansa ja yksi kihlaus-erehdys on purettu, onkin sydämen asiat kunnossa. Luvassa on siis kaikkein tyypillisintä Wodehousen kartanoromantiikkaa – ja hyvä niin.